Sisäisen Kriitikon uusi toimenkuva

posted in: Uncategorized | 4
Olisin halunnut julkaista blogikirjoituksen tiistaiaamuna kello yhdeksän. Olin siis jo blogin perustaessani päättänyt, että uusi kirjoitus ilmestyy aina tiistaisin yhdeksältä.

Koko edellisen viikon olin kypsytellyt ajatuksia blogikirjoitusta varten ja maanantaiaamuna otin luottavaisena eteeni muistivihon ja parhaan kynäni ja istuin sohvan nurkkaan kirjoittamaan. Raapustelin erilaisia otsikoita, mutta mikään ei oikein tuntunut osuvalta. Ei haittaa, ajattelin, otsikko tulee sitten myöhemmin. Katselin ikkunasta meren pintaa, jossa aallot lipuivat tasaiseen tahtiin. Mielessäni sen sijaan ei virrannut mitään. Kirjoittelin paperille hajanaisia lauseita tahmealla tahdilla. Muistelin kuulleeni joltakin ammattikirjoittajalta, että kirjoittaminen ei vaadi inspiraatiota, se vaatii vaan sitä, että alkaa kirjoittaa. Kirjoitin, yliviivasin, kirjoitin, yliviivasin, vaihdoin aihetta, kirjoitin, yliviivasin… Ei tätä voi pakottaa, päättelin, on parasta että pidän tauon, laitan kropan ensin liikkeeseen ja käyn vaikka luovuuden herättelevässä lämpimässä suihkussa.

Useiden tuntien ja lukuisten aloittamisyritysten jälkeen katsoin vihkoani, joka sisälsi sivukaupalla yliviivattuja rivejä, joitain nokkelia tekstinpätkiä, ja yhden pitemmän tekstin, jonka ajattelin hätätilassa kelpaavan blogikirjoitukseksi, joskin todella huonoksi sellaiseksi. Illalla päätin paeta pariksi tunniksi netflixiin ja palata kirjoittajan todellisuuteen vasta aamulla. 

Yhdeksältä aamulla koossa ei ollut mitään julkaisukelpoista. Big deal, ajattelin itsekseni, kukaan ei tiedä että tarkoitukseni oli julkaista tänään. En ole luvannut mitään kenellekään. Julkaisen sitten kun julkaisen. Sen sijaan, haluan tietää mistä tässä kirjoittamisen tahmeudessa on kysymys. Haluanko kirjoittaa? Haluan. Olenko jopa inspiroitunut? Olen, kirjoittamisesta, aiheesta en tosin tiedä. Osaanko kirjoittaa? Osaan, osaan kirjoittaa ja lukea niinkuin useimmat ihmiset. Niin niin, mutta osaanko kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä, jota ihmiset haluaisivat lukea? Os…aan, joskus.

-ET OSAA! 

Mitä ihmettä, kuka sen huusi? 

-Kirjoitat huonosti ja typeriä juttuja. Se on niin noloa, ajattelisit vähän lähipiiriäsi. Joutuvat tuntemaan myötähäpeää.

-Sisäinen Kriitikko! Sinäkö se olet lymyillyt mun takana koko eilisen päivän?

-Totta kai, mä olen aina sun lähellä, vaikka sä et edes huomaa. Seuraan sun jokaista askelta, usein olen jopa askeleen edellä. Tietäisit miten monelta nololta tilanteelta olen sut säästänyt. 

-Mitä sä sanoit mulle eilen?

-Ei mun tarvinnut sanoa mitään ääneen, kuiskasin vaan pari muistutusta. Pitäähän sun muistaa, että sä olet valmentaja. Kato nyt vähän muita valmentajia, kirjoitteleeko ne niiden päänsisäisistä maailmoista esitellen omia heikkouksiaan? No ei kirjoittele. Ne kirjoittelee tärkeistä asioista, johtajuudesta ja itsensäjohtamisesta hienolla ammattikielellä. Jotkut niistä käyttää sellaisia sanoja, joita sulla ei ole edes sanavarastossa. Ne seuraa tärkeitä ilmiöitä ja tarjoaa ratkaisuja maanlaajuisiin, jopa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Haloo! Onko sulla muka mitään vastaavaa mielessä?

-Tosi rajua tekstiä. Ei ihme että oli eilen niin tahmeaa tekstin tuottaminen. 

-No suoraan sanoen, olen sitä mieltä että tää sun viimeaikainen intoilu luovuuden käyttämisestä ja etenkin itseilmaisusta on mun mielestä tuhoon tuomittu ajatus.

-Täh? MItä sä tiedät mun intoilusta.

-Voi sua! Sä et oo vissiin itsekään ihan kartalla omasta haaveilustas. Mitä ne kanvaasit, siveltimet ja värituubit tekee sun kaapissa? Kukahan ajatteli alkaa maalata? Oon saanut estettyä sen jo monta vuotta. Eiköhän mennä näin loppuelämäkin. Ei susta mitään taiteilijaa saa millään, menee hukkaan hyvät välineet sun kohdalla. Ai siitä tulikin mieleen se sun yläasteen kuviksenope! Sehän huomas heti että se sun akuankkapäälinnuntekelemuovailu oli ”kovin jäsentymätön”. 

-Ehkä se oli jäsentymätön, mutta ootko sattunut koskaan näkemään Kaj Stenvallin töitä? Mä tein sen ”jäsentymättömän” savityöni 70-luvulla. Olin vaan aikaani edellä. Olisin voinut jatkaa niiden tekemistä ja ansaita niillä.

-Niin Kaj, niin kai. Huomasit sä mikä vitsi, niin Kaj!!!

-Ei mua oikeesti naurata. Mä alan kuule Sisäinen Kriitikko olla aika kyllästynyt kuuntelemaan sua. Mä en halua että sä estät mua tekemästä asioita joista mä voisin nauttia! 

-Päästinhän mä sut laulamaankin! Sähän menit kuoroon, etkö mennyt ja nyt lauleskelet kaiken aikaa. Olen muuten huomannut että oot alkanut kuunnella classic radiota. Muista että sä et osaa soittaa viulua, et oikeestaan ollut hyvä siinä nuorenakaan, kun kädet täristen esiinnyit pieni tyttö isolla lavalla. Ne on nimittäin ammattilaisia siellä radiossa ja tiedäthän sä että sun soitto kuulostais vähän erilaiselta, niinku suoraan sanottuna vingutukselta. Kyllähän sä tiedät. Jätä se viulu vaan odottamaan parempia aikoja, oikeita muusikoita.

-No nyt riittää. Tiedät sä mitä, nyt mä huomaan että sä puhut ihan liikaa, toistelet lannistavia sanoja vuosikymmenten takaa, vaikka niillä ei ole enää mitään käyttöä mun elämässä tässä hetkessä. Miksi ihmeessä mun pitäisi antaa sun estää mua tekemästä asioita joista mä nautin? Sä lannistat ja masennat mua. Onks sulla oikeesti mitään hyvää tarkoitusta mun elämässä?

-Älä nyt tee tästä mitään draamaa. 

-En tiedä onko tässä nyt varsinaisesti komediankaan ainekset koossa. 

-Kato mähän suojelen sua, ilman mua sä todennäkösesti tekisit jotain ihan älytöntä, nolaisit itses ja ties mitä. Sitäpaitsi, ilman mua sä et tekis asioita hyvin, sä et yrittäis parastas ja onnistuis saamaan aikaan niin hienoa jälkeä. Mä oon kuule ollut mukana kun sä oot suunnitellu sisustuksia. Ilman mua ei olis mitat just kohdillaan, värit harmoniassa. Oon pistänyt sut hiomaan jutut loppuun asti.

-Okei, myönnetään, sulla on ollut paikkas, välillä. Mutta nyt mä kuule muutan sun toimenkuvaa. Sulla on ollut ihan vanhanaikanen lyttäävä ote, suoraan seiskytluvulta, ja kuuskytluvun lastenkasvatuksesta. Toi ”älä kehu ettei se ylpisty” -periaate on niin historiaa. Saat omaksua nykyaikasen valmentavan otteen. Annat pelkästään rakentavaa kritiikkiä, lempeästi, etkä kuiski mitään rumaa ja ilkeää. Annat reippaasti tilaa Sisäiselle Kannustajalle, et puhu sen päälle.  

-Voi kuule lapsi kulta…

-Mä en kuuntele mitään lapsikultia, en tolla sävyllä! Joko sä omaksut uudet valmentavan otteen tai mä en kuuntele sua enää ollenkaan. Sitäpaitsi meininki on muutenkin muuttunut. Sulla on uusi pomo: Sydän! 

-Siis pitääks mun totella Sydäntä? Liittyyks tää nyt siihen uuteen Älä osta jos et rakasta -projektiin? 

-Joo liittyy. Hyvin arvattu. Ja niinkun näät sulla on työkavereina Terve Itserakkaus ja Itsemyötätunto. Teette tiimityötä.

-Hmm… huh. Voinks mä, tarkotan voidaanks me, nyt valmentaa sut kirjottamaan sen blogikirjotuksen?

-Ei tartte kiitti. Se on nyt tässä. 

4 Responses

  1. Minna
    | Vastaa

    Nyökyttelen täällä. Minulla ei ole juurikaan lisättävää. Halusin vain osoittaa että saavutit.

    • Heli Järvelin
      | Vastaa

      Näen sut nyökyttelemässä. Kiva kun kerroit. Kiitos. <3

  2. Päivi
    | Vastaa

    Hyvä Heli, kriitikko aisoihin!😅 Kiva kirjoitus ja viesti ei jäänyt epäselväksi – tärkeä aihe 👍

    • Heli Järvelin
      | Vastaa

      Kiitos Päivi! Oma kriitikkoni on jo alkanut talttua. Ehkä seuraava kirjoitus syntyykin jo helpommin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *